Pitäisi olla...

Tänään olisi ensimmäinen työpäivä äitiysloman jälkeen. Olen kuitenkin tehnyt päätökseni olla kotona, sillä lapsi on vain kerran pieni. Se on aika itsekästä, sillä tytär varmaan mielellään olisi hoidossa, ainakin osittain. Toisaalta taas onhan yhdeksänkuinen vielä aika pieni olemaan koko päivän erossa molemmista vanhemmistaan ja leluistaan. 

Toinen vaihtoehto olisi ollut palata keväällä, kun tytär on vuoden vanha. Silloinkin ajattelin vain itseäni, pitäisi ryhtyä kinastelemaan työkavereiden kanssa talvi- ja kesälomista. Mieluummin olen kotona ja katson pienen ihmeen kasvamista.

Siispä palaan töihin 1.9.2014, samana päivänä tytär menee päiväkotiin joka on työmatkani varrella.

Olen siis itsekkäästi tehnyt päätökset miten jälkikasvun tulevaisuus hoidetaan. Mieheni on ollut sitä mieltä, että lapsen on hyvä olla kotona, mutta emme ole koskaan asiasta keskustelleet. 

Taloudellisesti kotoilu arkisin on todella tappiollista, mutta pitäisi nähdä nyt se korvaus jonain muuna kuin euroina. Hymyinä, nauruna, ilona oppia uutta... 

Niin. Tänään oli aamu jolloin kaikki heräsivät aivan väärällä jalalla. Unohduksissa oli kaikki se ilo. Havahduin itse olevani paskin äiti ikinä; menettäessäni hermot, kun tytär sylkäisi puurot päälleni. Olen ollut itsekäs tehdessäni päätökset, mutta toisaalta olenhan minä antanut itsestäni kaiken toiselle ihmiselle. Ensin 9 kk se loisi mukanani, nyt lähes 9 kk hän on kulkenut mukanani. Tuntuisin tarvitsevan lomaa, mutta en tiedä mistä. Koirista, miehestä, tyttärestä, kodista, arjesta, itsestäni? 

Aivan sama, narinasta huolimatta olen onnellinen, unohdan vain sen. Tavoittelen kuuta taivaalta, vaikka minulla on kaikki tarvitsemani / haaveilemani. Sekä nurkissa pursuavat roinat, joita on selvästikin tarpeisiini nähden liikaa.

Kunhan tytär herää päiväuniltaan toivon aamuisten oikuttelujemme olevan historiaa ja kääntävämme kirjassamme uuden sivun. Olkoon se tyhjä ja kirjoittakaamme siihen tarina hyvyydestä ja olkoon loppu onnellinen.