Hamailua

Ajatus on luistanut, mutta en ole malttanut kirjoittaa mitään. Olen hamaillut joululahjoja. Eli olen kerännyt nuppineulanpään kokoisia helmiä sopivissa väreissä. Olen valmistellut niistä lasinalusia. Kuvittelen niiden olevan hienoja, ainakin ne näyttävät rakkaudella tehdyiltä. 

Kohta laitan marmeladit kiehumaan. Siispä lisää joululahjoja tulossa. Eilen ostin lisää muotteja, ajatuksena antaa myös pipareita kauniissa paketissa lahjaksi.

En kyllä viitsi edes laskea tuleeko tämä joulu sen halvemmaksi, vaikka onkin itseni väsäämää. Ehkä vain nolaan itseni, antamalla jotain kötösteltyä. Toisaalta ajatushan se tärkein on. Tai ainakin tahdon uskoa niin.

Jotkut asiat muuttuvat

Tyttären syntyminen aiheutti minussa ja puolisossani elämäntapojen tutkiskelun. Sipsit ja dipit saivat jäädä tai ainakin vähentyä. Samoin karkit, leivokset ja kaikki muukin "hyvä".

Isäntä on laihtunut toukokuusta tähän hetkeen 40 kiloa, mutta on hän kunnioitettavan paljon juossut ja urheillut. Itse olen ollut normaalipainoinen koko elämäni, mutta ainahan sitä muutaman kilon voi pudottaa. Ja itse asiassa se on käynyt aika vaivattomasti.

Viimeisillä päivinä raskaana painoin varmaan reippaasti yli 70 kiloa. Raskausmyrkytyksen takia kehoon kertyi tavallista enemmän nestettä. Onnekseni painoa ei mitattu kertaakaan yhdeksän päivän aikana sairaalassa. Inhosin koko mittausta raskausaikana, se oli neuvolan nöyryyttävin tapahtuma. Siis paino ei muutoin noussut huomautettavan paljon. Silti... oli kauheaa tuijottaa lukuja jotka olivat vaihtuneet 54 kilosta jonnekin +60...

Lopputarkastuksessa, noin kahdeksen viikon jälkeen synnytyksestä, jo sentään painoin lähes sen 54 kiloa, mutta se ei tuntunut oikeastaan riittävän. Löysin jonkun terveystarkastuksen vuodelta 2000. Siinä olin painanut 50 kiloa. Se olisi uusi tavoitteeni!

Tänä aamuna painoin 46,7 kiloa ja tiedän ettei paino ole kuin luku vaa'assa. Olen paininut lievän syömishäiriön kanssa yläasteella ollessa. Silloin rasvaton maito tuli laimennettua vedellä jne. Tällä hetkellä makeanhimo on kamala. Tekisi mieli palata takaisin entiseen elämään jossa söisin leivoksia. Ne eivät ole painoani nostaneet ennenkään, eivät tietenkään, sillä niinä päivinä en ole lämmintä ateriaa syönyt.

Nyt kuitenkin uuden hienon vaakamme ansiosta pystymme tarkkailemaan painon lisäksi rasva- ja lihasluustoprosenttia. Se on hieno tuki kohti terveempää elämää. Olen syönyt tässä viime aikoina nimittäin mokkapaloja, pullaa, kuivakakkua ja muuta. Paino ei nouse, mutta rasvaprosentti nousee. Eli ratkaisut näkyvät välittömästi.

Aamulenkin jälkeen minun teki mieli taas herkutella. Teevesi oli jo kiehumassa ja mokkapala sulamassa. Peruin tekemiseni ja tein itselleni proteiinipirtelön. Ai kuinka makeaa se olikin, muutama mustikka, maitoa ja vaniljanmakuinen stevialla makeutettu proteiinijauhe. Luultavasti pitää myös ärsyttävää pikku nälkää paremmin poissa. Olen niin ylpeä itsestäni! En kiellä itseltäni täysin herkkuja, mutta tahdon elää tai ainakin tarjota itselleni mahdollisuuden terveempään elämään.

Lahjoja ja hiipivä joulustressi

Joulu puskee päälle. Kohta tulee hiki ja stressi asian suhteen. Ollaan päätetty ettei lahjoja juurikaan ole. Olen ostanut isännälle ja tyttärelle lahjat, muut saa jotain väsäämiäni juttuja. Onnea vaan, te jotka niitä saatte ja minä joka ajattelin ne tehdä. 

Olen väsännyt kummitytölleni lahjaa. Aloittanut sen kolmesti ja pettynyt joka kerta. Ehkä kaikki versiot olisivat kelvanneet hänelle, minulle eivät. Jos teen kaikki askartelut useampaan otteeseen, en voi sanoa tulleen halvemmaksi tai helpommaksi. Täytyy kasata itsensä ja yrittää taas tänään, onnistua. 

Myrsky repii puita...

Vaan taivas ei salamoi. Meillä on täällä tuntunut mylläävän jonkun sortin myrsky. 

Sähköt on olleet useampaan otteeseen poissa. Lähinnä tainneet olla enemmän poissa kuin saatavilla. PKS lähettää vikaviestejään ja meidän pippuripihvejä on kypsytelty jo kohta kaksi tuntia. Täytyy varmaan kasata kaikki kynttilät ja toivoa niiden lämmön riittävän pihvien lopulliseen kypsennykseen... Kyllä tässä nälkään kohta nääntyy, kun eilen ostettu Pringles salt and vinegar osottautui makuna täysin vääräksi.

Omassa seurassa

Heti tyttären aukaistua silmänsä alkoi kiire. Kiireellä maitoa massuun ja vaatetta niskaan. Sitten autoon ja matkalla isänsä kanssa mummolaan.

En ole erityisemmin arvostanut tapaa jolla lapsi tyrkätään mummon tai vastaavan hoitoon. Ainakin ilman pätevää syytä. Tunsin siis kuinka "vajosin" siihen kastiin. Heipat vilkuttaessa itkukaan ei ollut kaukana. Tajusin rakastavani niitä aamuja jolloin rakko joutuu venymään, nälkä huutaa vatsassa ja toisen tarpeet vaan menevät ohi omien. Rakastan niitä aamun hymyjä. Olisinpa kuinka väsynyt tahansa heräisin hyvällä tuulella, viimeistään nähtyäni, tällä hetkellä, neljä hampaisen hymyn. 

Joka tapauksessa söin aamupalan niin nautiskellen kuin pystyin, yksinäisyydessä. En keksinyt mitään järkevää tekemistä enää sen jälkeen. Oli siis aika valjastaa koirat remmeihin.

Päivällä tuli katsottua elokuva Kasipallo. Harvinaista katsoa koko elokuva keskeytyksettä. Mitäs elokuvasta sanoisi...onneksi se on fiktiota. Tosin odotin siltä enemmän tuskaa ja ahdistusta. 

Sitten täytyikin kammeta Prisman asiakasomistaja ostoksille ja hakemaan nuppu kotiin. Kylläpä päivä sujahti. Tällä hetkellä kotiteatterista tärähtää uusi leffa pyörimään ja tytär leikkii omilla leluillaan joita näyttää kaivanneen. Vähät vanhemmista, ikävä on ollut noita soivia härpäkkeitä. Ehkä hän jossain vaiheessa sammuu tuohon leikkinsä yhteyteen. Toivottavasti tämä tietää hyviä ja pitkiä yöunia...

Ailin muistolle

                                         

                                      

Koskaan ei tiedä
onko aikaa paljon
vai vähän, 
yht´äkkiä huomaa
se päättyikin tähän.
On paikkasi tyhjä ja 
korvaamaton.
Kaipuu suuri
sanaton.

Sain eilen suru-uutisen. Rakas varaäitini oli yllättäen menehtynyt. Oman äitini menetyksen jälkeen kokosin turvakseni ns. varaäitejä. Varaäidikseni pääsivät vahvat naiset, jotka olivat hyväksyneet aiemminkin minut sellaisena kuin olin ja joista uskoin ammentavani voimia vaikeina aikoina. Pystyimme näiden naisten kanssa puhumaan kaikista asioista, mutta myös olemaan puhumatta. Aivan tilanteen vaatiessa. Joskus riitti vain pelkkä asioiden päivitys. Tärkeimmät näistä olivat tätini sekä lapsuudesta asti tuntemani naapuri / ystävä. 

Nyt katsoessani ns. varaäitien rinkiä huomaan menettäväni heistä läheisimmät. Olen jäänyt yksin, vaikka olisin vielä kokenut tarvitsevani heitä. Molempien lähtö tapahtui niin äkkiä. Kummallekin olin soittamassa juuri ennen heidän menehtymistään. Saamattomana en saanut soittoa tehdyksi ja tulen tätä katumaan pitkään. Pitäisi luottaa siihen, kun tulee hetki jolloin soittaminen tai muu yhteydenotto tuntuu pakonomaiselta.

En kuulu kirkkoon, enkä usko sen opetuksiin. Uskon kuitenkin, että meitä joku täällä kaitsee ja ohjailee. Nykyajan ihminen vain on niin saamarin huono näkemään merkkejä. Aina on muka se kiire... Koska meillä ei olisi aikaa elämämme tärkeimmille ihmisille?

Jään katsomaan sytyttämääni kynttilää ja pidän hiljaisen hetken. Ajattelin olla itkemättä, mutta en voi valuville kyynelille mitään. On aika surra...

Harmitus ja kylmetys

Uurastin omasta mielestäni pitkän lenkin hyytävässä syystuulessa. Varpaat ja sormet menivät jo kelissä tunnottomiksi. Yritin ottaa sisukkaasti kuvaa jossa minä ja kolme koiraa poseeraamme. Se osottautuu hankalaksi, varsinkin kun kuvassa täytyisi minunkin onnistua. 

Olen tyytyväinen otokseen 50. Jatkaessamme matkaa tajuan mitä tein väärin. Minun olisi tullut miettiä kuvakulmia ja etäisyyksiä... Tietenkin on hankalaa ottaa kuva lähes jäätyneellä vasemmalla kädellä, jos kaikki olemme samassa linjassa. Olisi pitänyt ottaa kuva koirien jäädessä taka-alalle. Kaikkea ei voi tajuta...

Kotiovella seuraa pettymys; ei paketin pakettia Amazonilta. Lähdimme lenkille ettei tartteisi kuitata pakettia ja seurustella postinjakajan kanssa, joka on kylläkin mukava. Meille tulee hävettävän paljon paketteja, eli en jaksaisi joka päivä vaihtaa kuulumisia. Joulunaikaan tahti ei ainakaan vähene...

Nieltyä pettymyksen marssin keittiöön vedenkeittimelle. Mieleni tekee isoa mukia teetä, makuna Lipton Mustikkamuffinssi. Ostin sitä, koska Ajattelin sen vähentävän makeanhimoa. Viimeksi kävi toisin, söin teekupin ohessa tiikerikakkua, mokkapalaa ja keksejä. Tällä kertaa yritän pysyä lujana. Varaan vain kupin viereen yhden keksin. Tai en sitäkään.

Veden kiehuessa etsin villasukat ja huomaan uuden pettymyksen. Fitbit oli jäänyt kotiin latautumaan. Siinä jäi sitten tämän päivän kilometrit keräämättä. Jos olisin liikunta- tai kilometriaddikti lähtisin uudelle lenkille välittömästi. En ole, jään juomaan rauhallisin teetäni ja sulattelemaan itseäni uunin viereen.

Lelukuvasto

Tulihan se lelukuvasto meillekin! Näin sellaisen kummityttöni luona ja petyin ettemme itse sellaista saaneet. Täytyyhän jokaiseen lapsiperheeseen sellainen tulla. Toisaalta jospa ne odottavat, että lapsi on siinä iässä, että osaa jo itse vaatia ja vinkua joka sivulta jotain. Meillä se aika on vielä edessä. 

Muutoinkin täytyisi olla onnellinen ettei lapsi osaa vielä vaatia lahjoja kuusen alle. Kuitenkin itsestäni on kuoriutunut lapsi, tietenkin tahdon hankkia leluja. Onhan tässä hiukan oma lehmä ojassa, sillä uusien lelujen myötä saan hiukan aikaa itselleni. Tai siis saan ehkä imuroitua rauhassa. 

Noihin muovituotteisiin jonka tekokustannukset ovat minimaaliset saadaan kyllä kivasti hintaa. Mielestäni 20 euroa on iso raha lähteä tienaamalla hankkimaan, mutta saatko sillä hirmuisesti mitään? Meillä on lelut tilattu Amazonin kautta ja kuvastoa selaillessani tulen päätökseen, että tilataan jatkossakin. Aivan sama rallattavatko englanniksi vai kiinaksi, kunhan niihin ei tarvitse sijoittaa älyttömästi pääomaa ja lapsi viihtyy. 

Tatuointi

Tänään tatuointini täyttää viikon! Ihooni on painettu kolme tärkeää vuosilukua. Ne ovat edesmenneen äiti, minun sekä tyttäreni syntymävuodet. Lisäksi siinä esiintyy äitini syntymäpäivä 1.1. sekä tyttären syntymäpäivä 3.3.

Toimenpide oli kyllä miellyttävä, vaikka pelkäsin pyörtyväni kipuun. Voisin lähteä koska tahansa uudestaan käsiteltäväksi. Lisäksi hartiasärky jäi tatuoijan käsittelyssä. Ihan turhaan tuli käytyä siis hierojalla moukaroitavana sekä sähköhoidossa.

Takkatuli

Tässä on jo neljättä tuntia ihasteltu takkatulta. Enkä tarkoita sellaista dvd:tä tai muuta tunnelmanluojaa. Ihan tässä on useampi pesällinen polteltu hiellä ja tuskalla hommattuja klapeja. Tuuli vinkuu ulkona, mutta meillä on kohta etelän kelit. Se tieto jaksaa lämmittää, jopa ulkoillessa ja siellä tuntuu olevan todella paska sää. Ikkunasta on turha tarkastaa, sillä eihän sinne pimeyteen näe. 

Odotan isännän saapuvaksi ja lähden pataljoonan kanssa ulkoilemaan. Toivottavasti tuuli ei vie mennessään, kuten tämä idea blogista. 

Katsastus

Siirryimme taloudessamme vanhempaan autokantaan. Joudumme siis muistamaan vuosittaisen katsastuksen. Se on tehty kyllä helpoksi. Jokainen kaupungissa toimiva firma lähettää oman mainoksensa. Enää ei tarvitse edes katsoa hanskalokerosta milloin katsastus tulee suorittaa. Kyllä sen muut sinulle kertovat. Valitset vaan niistä itselle sopivan. Hinnassa ei juuri ole eroa, eikä varmaan palvelussakaan. 

Valitsimme sen josta meillä on ennestään kokemusta. Täriset ja tutiset odottaessasi tuomiota. Koet vitutusta, kun se on hylky. Kysyt mitä on tehtävissä.Tingit uusintakatsastuksen puoleenhintaan. Käyt pikahuollossa ja kiroat ylimääräiset kulut. Näytät iloista naamaa, kun saat auton läpi.

Sitten odotellaan vuosi, jotta saadaan taas kokea jänniä hetkiä. Ai niin, mutta onhan meillä tuo toinenkin auto katsastamatta…

Isänpäivä

Vietämme ensimmäistä Isänpäivää niin, että mieheni on isä. Hän on ollut tähän asti isäntä, kolmelle koiralle.

Olimme muistaneet miestäni, tyttäremme isää ja koiriemme isäntää aika perinteisellä lahjalla. Kakkua ei onneksi tarvinnut väsätä. Eikä kahvia tarjoilla sänkyyn.

Tällä kertaa lahja oli kuulema hyvä, yleensä lahjani ovat jokseenkin epäonnistuneita. Olen tyytyväinen, vaikka samalla pettynyt.

Keväällä vietettiin Äitienpäivä niin, että olin itse äiti. Lahjaa ei tullut, koska en ollut sitä vielä ansainnut. Se ei ole ehkä asia jonka jokainen tuore äiti haluaa kuulla. Se on lause joka jää päähän pyörimään. Se nostaa päätään vielä pitkään ja pistää miettimään onko sitä koskaan ansainnut lahjansa.

Tervetuloa

Olen kirjoittanut blogia vuodesta 2007. Silloin otettiin mieheni kanssa ensimmäinen koiramme ja oli luonnollista ryhtyä kirjoittamaan kuulumisia, ensin ehkä kasvattajaa ja kavereita varten. Sittemmin blogin myötä on törmännyt ihmisiin jonka kotona asuu mäyräkoira tai vastaava. Sen myötä tullut tuttavapiiri on ollut kuin tukiverkko. 

Jotenkin oli luonnollista siirtyä kirjoittamaan ensimmäisen lapsemme syntymän jälkeen omia ajatuksia. Olen purppassut asioista tähän asti Facebookissa. Julkaissut kuvia Instagramissa. Ottanut pitkän tauon jälkeen Twitterin uudelleen käyttöön. Lisäksi olen päivitellyt koiriemme blogia. Olen ollut sosiaalisessa mediassa, vaikka olen ihminen joka luottaa mustekynään ja ruutuvihkoon. 

Tällä hetkellä vietän aikaa kotona tyttäremme (8 kk) kanssa. Minulla on aikaa olla ajatusteni kanssa. Muutoin aikaa ei ehkä ole. Koskapa sitä tarpeeksi olisi? Käsittelen päässäni kaikkea ja minusta olisi hauska ajatus ryhtyä kirjoittamaan päiväkirjaa, se oli joskus elämäni henkireikä. Perinteisen päiväkirjan saanen unohtaa, sillä niitä kertyy yllättävän paljon nurkkiin. Tämä olkoon minun uusi henkireikäni. Aivan sama onko lukijoita vai ei. Tämä olkoon minua varten. Niille asioille joita en viitsi kirjoittaa Facebookin seinälle ystävien katsottavaksi. Niille asioille joihin ei löydy kuvia Instagrammata. Niihin asioihin joihin Twitterin merkit eivät riitä. Sekä niille asioille joissa koirat eivät ole pääasiassa. 

Olen täynnä intoa ja energiaa kuin Berocca -purkki. Toivon ettei into jää tähän, vaan pystyn pitämään blogin hengissä ja kirjoittamaan asioista joita en häpeä lukea myöhemmin. 

Tervetuloa Olipa kerran E ja yhteistyö tumblr:n jatkukoon yhteistyö Bloggerin kanssa!