Koskaan ei tiedä
onko aikaa paljon
vai vähän,
yht´äkkiä huomaa
se päättyikin tähän.
On paikkasi tyhjä ja
korvaamaton.
Kaipuu suuri
sanaton.
Sain eilen suru-uutisen. Rakas varaäitini oli yllättäen menehtynyt. Oman äitini menetyksen jälkeen kokosin turvakseni ns. varaäitejä. Varaäidikseni pääsivät vahvat naiset, jotka olivat hyväksyneet aiemminkin minut sellaisena kuin olin ja joista uskoin ammentavani voimia vaikeina aikoina. Pystyimme näiden naisten kanssa puhumaan kaikista asioista, mutta myös olemaan puhumatta. Aivan tilanteen vaatiessa. Joskus riitti vain pelkkä asioiden päivitys. Tärkeimmät näistä olivat tätini sekä lapsuudesta asti tuntemani naapuri / ystävä.
Nyt katsoessani ns. varaäitien rinkiä huomaan menettäväni heistä läheisimmät. Olen jäänyt yksin, vaikka olisin vielä kokenut tarvitsevani heitä. Molempien lähtö tapahtui niin äkkiä. Kummallekin olin soittamassa juuri ennen heidän menehtymistään. Saamattomana en saanut soittoa tehdyksi ja tulen tätä katumaan pitkään. Pitäisi luottaa siihen, kun tulee hetki jolloin soittaminen tai muu yhteydenotto tuntuu pakonomaiselta.
En kuulu kirkkoon, enkä usko sen opetuksiin. Uskon kuitenkin, että meitä joku täällä kaitsee ja ohjailee. Nykyajan ihminen vain on niin saamarin huono näkemään merkkejä. Aina on muka se kiire... Koska meillä ei olisi aikaa elämämme tärkeimmille ihmisille?
Jään katsomaan sytyttämääni kynttilää ja pidän hiljaisen hetken. Ajattelin olla itkemättä, mutta en voi valuville kyynelille mitään. On aika surra...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti